2000-luvun taitteessa kuutisen vuotta toiminut MoonTV toi suomalaisille kaapelitelevisioverkostoille paitsi hyviä peli- ja musiikkiohjelmia, myös mielenkiintoisia TV-persoonia. Kukapa ei tietäisi esimerkiksi Meri-Tuuli Lindströmiä tai Wallu Valpiota, jotka kyseisen kanavan kautta julkisuuteen ponnistivat. MoonTV:n konsolipeliohjelmia vetänyttä Thomas Puhaa, 30, sen sijaan ei ole televisiokanavilla nähty sitten muutaman vuoden takaisen, Nelosella pyörineen Play-ohjelman. Everlast-lempinimelläkin tunnettu Puha on keskittynyt viimeisen viiden vuoden ajan kotimaisen videopelilehti Pelaajan päätoimittamiseen, ollen samalla yksi sitä kustantavan H-Townin omistajista sekä perustajista.

Suomalaisiin ja ulkomaisiin pelijulkaisuihin kirjoittamisen lisäksi miehellä on vahvat siteet jalkapalloon sekä musiikkiin. Futiksen puolella Puha seuraa erityisesti Real Madridin otteita, jossa 1960-luvulla maaleja tykitti unkarilainen Ference Puskás (myös Puhan vanhemmat ovat kotoisin Unkarista). Musiikkimaku taas on vahvasti hiphop-voittoinen, sillä mies on kuunnellut räppiä jo 1990-luvun alusta alkaen. Reilusti yli kymmenen vuoden aktiivisella genren seuraamisella Puhalta löytyy painavaa sanottavaa rap-musiikista ja vieläpä varttuneemman kuluttajan näkökulmasta. Tässä syvallapelissa.comin pitkä Thomas Puha -haastattelu musiikin ympäriltä, check.

Thomas, Pelaaja-lehdelle tuli viisi vuotta mittariin vuoden 2007 lopussa. Onnittelut siitä!
Kiitos!

Luulisi, että viiden vuoden aikana samaan päivätyöhön ehtii jo jollain tasolla leipiintyä. Vieläkö sulla riittää innostusta hommiin samalla tapaa, kuin lehteä startatessa? Entä miltä näyttää tulevaisuudennäkymät?
Jollakin tasolla kaikesta tulee tietyn ajan jälkeen rutiinia. On kamalaa sanoa tuollaista, mutta niin se vain on. Olen edelleen innostunut hyvästä pelistä, mutta huomattavasti harvemmin kuin joskus kauan sitten. Oikeastaan kilpailuvietti on se, mikä minua ajaa edelleen eteenpäin. Kun katsot kilpailijoita ja muita pelejä käsitteleviä medioita, niin välillä sitä voi vain ihmetellä, mitä tunarointia siellä on käynnissä ja se saa tekemään hommat entistäkin paremmin.

Ja kun joskus ei saakaan jotain kaavailemaansa juttua omaan lehteen vaan se menee toiselle, niin se kyllä vituttaa vieläkin niin paljon, että siitä saan lisää energiaa tekemään enemmän ja paremmin. Suurin syy varmasti siihen, miksi jaksan edelleen tehdä näitä hommia, ovat kaikki ne ystävyydet, joita matkan varrella on tullut solmittua. Pelialalla on monia alalla pitkään toimineita kollegoita ympäri maailmaa, joiden kanssa päivitellään kaikenmaailman asioita. Kyllä intoa vielä siis riittää, mutta samalla luulen, että Pelaaja jää kyllä mun viimeiseksi pelimediajutuksi, tämän jälkeen tehdään jotakin muuta pelialalla.

Sanotaan vielä se, että inspiraatiostahan näitä juttuja jaksaa tehdä. Lähtölaukaus H-Townille (jonka piti alun perin olla levy-yhtiö!) ammuttiin jo joskus 1997, mutta kun kävin Grand Theft Auto kolmen julkaisun jälkeen pitkän keskustelun sen käsikirjoittajan ja tuottajan, Rockstarin perustajan Dan Houserin kanssa, niin se kyllä oli sellainen silmät avaava keskustelu, joka sai mut haluamaan oman yrityksen ja tehdä töitä itselleni. Ehdottomasti yksi inspiroivimmista henkilöistä joita olen tavannut

Olet tosiaan myös yksi Pelaaja-lehden kustantamon, H-Town Oy:n, omistajista. Ei mene varmasti kauheasti metsään, jos veikkaa, että nimi liittyy jotenkin ainoaan oikeaan H-Towniin eli Houstoniin?
“Hou-tex”, kuten ´face (Scarface) sanoi. Totta kai! Nimi juontuu Geto Boysien hehkuttamasta H-Townista, eli Houston, Texasista. Voisi luulla, että yrityksen nimen keksiminen olisi ollut vaikeata, mutta ei tässä tapauksessa. H-Town voi vielä kätevästi tarkoittaa Helsinkiäkin, joten se toimii siinäkin mielessä. Tosin yrityksen nimen lausuminen on porukalle vaikeata. Nimi ei myöskään kerro kyseessä olevan mediayritys, mikä näin jälkeenpäin hieman haittaa. Logo ei myöskään kuvasta yritystä millään tavalla, mutta logon tekemisessä oli ”hieman kiire”.

Vielä ennen musiikkiin siirtymistä on pakko kysyä MoonTV:n pikkujouluista, jotka ovat ainakin näin jälkeenpäin saaneet legendaarisen maineen. Mitä kerrottavaa niistä?
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että pitäisi kirjoittaa jonkinlainen MoonTV-historiikki ja haastatella kanavaan liittyneitä ihmisiä. Olin kuitenkin yksi ensimmäisiä työntekijöitä, jotka palkattiin juuri kanavan sisällön tuotantoon. Luin hieman katkerana joku vuosi sitten Possesta / Bassosta Niklas Kevinin MoonTV-fiilistelyjä ja mietin, että kuinka paljon tapahtuikaan ennen hänen saapumistaan kanavalle. Kanavasta puhuva jengi ei ollut siellä alkuajoista lähtien. Anyways, MoonTV:n pikkujoulut olivat legendaarisia. Olin noihin aikoihin lähes absolutisti, mutta Moon TV:n jälkeen se kyllä muuttui.

Hahaha, yllätys!
Pikkujoulut järkättiin muistaakseni kahteen kertaan Pursimiehenkadun toimistolla ja meininki oli kyllä aika villiä. Paljon Pro Evolution Soccerin pelaamista ja holtitonta keiton vetämistä. Muistan, kuinka ohjaaja/tuottaja Mark Moon yritti voittaa mua PES:issä ja kännissäkin mä hoidin homman kotiin!

Pikkujouluissa oli aina frendien frendejä, joten jossain vaiheessa iltaa sitä huomasi, että täällä on aika paljon jengii, jota ei tuntenut ollenkaan. Mä olin aina se, joka otti Moonilla kuvia ja pisti ne nettiin. Muistan, kuinka pikkujoulukuvagallerioiden valikoimaa oli pakko sensuroida fotarikikkailulla, muuten oli liian pahan näköistä kamaa.

Jälkeenpäin olen katunut sitä, etten koskaan jäänyt loppuun asti pikkujouluihin, mutta tehty mikä tehty. Mieleen painui se, kuinka mun vanhasta toimistohuoneesta tehtiin rave-huone parilla valolla ja multimediaskobella. Tästä on aika helmiä kuvia. Sekin jäi mieleen kuinka kaaduin baaripöydän päälle ja laattasin sitten taksissa kotimatkalla.

Pitää vielä lisätä, että en koskaan ole työskennellyt niin hienossa ja luovassa työympäristössä kuin MoonTV:lla. Siellä oli ihan uskomattoman upeita tyyppejä, joita kunnioitan valtavasti nykypäivänäkin.

Kyseisissä pikkujouluissa rave-huoneineen räppi siis tuskin raikasi. Etkä sinäkään varmaan 24/7 räppiä fiilistele?
Ihmiset tuntuvat aina yllättyvän siitä, että mä kuuntelen paljon muutakin kuin räppiä. Jos on Suomessa kasvanut, niin eihän sitä 1980-luvulla voinut välttyä kuuntelemasta Kissiä, Metallicaa, Acceptia, Dioa ja niin edelleen.

Mitä artisteja tulee kuunneltua räpin ulkopuolelta?
Viime vuosina olen kuunnellut todella paljon Guns N’ Rosesia. On vähän pelottavaa tajuta, että diggailee biiseistä jotka on tehty noin 1986 (”Appetite For Destruction”) ja kasaribändistä. Itse katselen Rolling Stonesin keikkailua ja musaa huvittuneena, että kuka helvetti oikein niitä menee vuodesta toiseen katsomaan Stadikalle… Ja tietenkin itse nyt sitten diggailen GNR:ää, joka ei ole ihan uusi bändi sekään ja olin Hartwall Areenan keikalla ihan liekeissä. Näin se vain menee. U2:sta pidän kans paljon, Edgen kitarointi on aina kolissut ja pidän siitäkin, että jotenkin bändin jäsenet ovat nähtävästi pysyneet hyvissä väleissä jo vuosikymmeniä. En tajua miten. Meillä on firmassa viiden vuoden aikana mennyt sukset aika pahasti ristiin joidenkin kanssa, vaikka hyvää jokainen varmasti halusikin.

BT on kans helvetin hyvää elektronista fiilistelymusaa. Se mies osaa luoda hienoja äänimaailmoja. Sitten Sarah McLachlan ja Mary Beth edustaa sitä herkempää, pianofiilistelyä, mistä saa uskomattomia viboja. PJ Harvey iskee kans. Olen aina digannut myös leffamusasta (Basil Poledouris, James Newton Howard, John Williams) ja elektronisesta musiikista, etenkin omien kavereiden musasta. BrothomStates ja Aphex Twin, Future Sound of London, Crankshaft ja Prodigy iskee kans. Demoscene-musiikki noin yleensä (Deep – Psilocybin mix, kaikki Dunen biisit , Jesper Kyd jne.)

Onhan vanha Michael Jacksonkin ihan älytöntä matskua. En tunne ketään, joka ei pitäisi jostakin MJ:n biisistä, piti sitten muutoin vain hevistä, countrystä tai rapista. Quincy Jones, Bruce Swedien ja Michael Jackson olivat joskus neroja. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Jan Hammerin Miami Vice tupla-soundtrackia. Kaveri osasi maalata ihan uskomattomia tunnelmia musiikillaan.

Vaikuttavaa, äijällä tuntuu olevan laaja musiikkimaku. Mennään rap-musiikin pariin. Mitkä oli ne artistit ja julkaisut, jonka kautta genre alkoi houkuttelemaan?
En kyllä muista… Varmaan Beastie Boysin “Paul’s Boutique” ja “Check Your Head”, sitten Ice-T ja Geto Boys. Public Enemy oli varmasti monille se bändi, jonka kautta räppiin tutustuttiin Suomessa. Muistan kun PE:n video debytoi jossakin suomiohjelmassa… Oisko ollut peräti Jyrki? Eihän se voinut olla, en muista. Ice-T The OG on aina iskenyt, siitä mä olen aina digannut. Beastie Boysia ei voi luokitella räpiksi, voiko luokitella mitenkään, mutta ne oli ja on edelleen uskomattomia muusikoita. Eric B ja Rakim, Too Short, NWA ja Ice Cube myös. Plus tietysti Oaklandin pelimies Too Short.

Entäs nyt, kun ollaan siirrytty arvaamattomalle 2000-luvulle. Mitkä artistit pyörii soittimessa tiiviimmin nykyään?
Geto Boys ja Game on edelleen suosikkeja. Gamen uutta albumia venailen kovasti. 50 Cent on mennyt niin pahasti alas ettei mitään järkeä, mutta kyllä sillä on ihan helmiäkin biisejä kuten Window Shopper. “Get Rich Or Die Tryin” on klassikkoalbumi. Mut nää uudet G-Unitit on ihan hirveitä. Paitsi Mobb Deepin platta oli mun mielestä varsin hyvä.

Siis tarkoitatko “Blood Moneytä”, jolla oli niinkin hirveitä oksennuksia kuin Creep? Mikä siinä levyssä iski?
No, Outta Control Remix on hyvä bilebiisi, tosin se ei kuulostaa lainkaan Mobb Deepiltä. Onhan nää jätkät dropannut klassikoita. Got it Twisted on ihan helvetin hyvä, mutta eihän sekää ole “Blood Moneylla”. Smoke It, Put’em In Their Place on jees. Stole Something on kans hyvä, mutta tosiaan noitten jälkeen tulee Creep ja alkaa taso laskee. No, come on, Speaking So Freely on vielä hyvä biisi. Ainahan rap-levyt on ihan liian pitkiä, puolet biiseistä on filleriroskaa.

Vastaus hyväksytty. Keskeytin alkuperäisen juttusi, joten jatketaan sun suosikeistasi vielä eteenpäin.
Beastie Boys ihan ehdottomasti. “Check Your Head” on kaikkien aikojen monipuolisin albumi. Alkuajan Outkast on helvetin kovaa kamaa. Muista kun “Southernplayalisticcadillacmusic” ilmestyi, se oli ihan uudenlaista meininkiä. Aquemini on myös yksi kaikkien aikojen biiseistä. Tashin “Raplife” on aivan helvetin kova westcoast-albumi, rikollisen aliarvostettu levy. “Raplife 2″:sta on venattu jo ties kuinka kauan ja kait sen pitäis viimeinkin tulla tänä kesänä. Pakko lainata tähän väliin vähän Tashia, joka kiteyttää räppielämän mainiosti

“But what is friends fo’, we gonna blow that dough regardless
My niggaz live the life and they ain’t even rap artists
Rap money, we get that shit and blow it
We trick thirty g’s and ain’t got shit to show for it
Let me get that case of moet, let me get that clk
Let me get that ounce of bomb from my man from east L.A.“

Eric B ja Rakim, tai oikeastaan Rakim on helvetin jees. Tosin Rakimin kaksi sooloa olivat pettymyksiä. Niistä ois saanut yhden keskinkertaisen levyn, mutta Ra on sylkenyt tulta ja sylkee vieläkin. Don’t Sweat The Technique ja Know The Ledge on älyttömän hyviä biisejä. Mä niin toivoin, että Dr. Dren ja Rakimin collabosta ois tullut jotain, mutta eihän siitä muuta syntynyt kuin se yks Rakimin cameo Truth Hurtsin biisissä ja sit se… mikä se nyt oli, Watcher part 2! Siinä Rakim heitti hyvän versen.

Yksi helmi Rakim-riimi: “In control of many / like ajatollah khomeini“. Rakimilla on oikeasti talenttia. Sen verbaliikka ja wordplay on jotain ihan next-level –kamaa. Jos se vaan saisi albumillisen hyviä biittejä, niin sen uusi albumi olis kova. Kanye tuottamaan Premieren kanssa, kiitos.

EPMD iski kans. Erick Sermon on vähä omalaatuinen, mutta ehkä just siks hyvä. Parrish nyt oli huono räppäämään, mutta hyvä meininki noilla oli. Ja ainakin ne sanoi suoraan, että ne haluu tienaa dollareita. Muistan miten pettynyt olin, kun menin Vanhalle kattoo EPMD:n keikkaa ja se oli peruttu!

Ice-T on ehkä se kovin kuitenkin. “OG” ja “Home Invasion” ovat mun suosikkilevyjä. Mulla on kaikki Icen uudet ja SMG- ja Kool Keith -collabot kans. Nykyisin hirveitä biittejä ja Iceltä on puheenaiheet loppunut, mutta silti se jaksaa vetää. Ja “Gangsta Rapin” aloitusraita… Gangsta Rap, on tiukka.

Jay Z:lla on pari biisiä mistä pidän, mutta mainitsen hänet siksi, että mä en todellakaan tajua miks se on niin suosittu. En ole koskaan pitänyt sen flow’sta. Tosin ilman Jiggaa ei olis Etheriä. Gangstarr on kans helvetin kova. “Moment Of Truth” on ihan uskomaton levy. Myös jotkut Jadakissin biisit on kovia. Hyvä hemmo riimittelemään, mutta usein huonoja biittejä.

Melkoista tiedettä, kiitos tästä. Hyviä vinkkejä, pitääkin laittaa esimerkiksi toi Tashin “Raplife” tsekkaukseen. Sut tunnetaan kuitenkin House of Painin ja Everlastin suurena fanina, mitä ei vielä käsiteltykään yhtään. Pitääkö paikkaansa, että sulla on House of Pain -aiheiset tatuoinnit käsissäsi?
Älä uskoa kaikkea mitä Wikipediasta voi lukea (Damn! Toim. huom.). Se pitää otta pois sieltä. Ei ole tatuointeja käsissä, mutta jos ottaisin, niin se ois just tuollainen Irish ja Intellect kumpaakin käteen. Irish Intellect vaan kuulostaa hauskalta sanaparilta ja olen siitä kyllä kertonut, että sellaisen vois tehdä, mutten taida kuitenkaan uskaltaa.

Minkä takia juuri House of Pain? Kerro lisää fanituksestasi.
House of Pain iski heti Jump Aroundin breikattua (1992). DJ Muggsin tunkkainen tuotanto on aina iskenyt. Kummallista miten Cypress Hillin viimeisimmät levyt ovat olleet mun mielestä tosi heikkoja, mutta Muggsin soolot ja GZA:n kanssa tehty albumi sisältää helvetin kovia biittejä.

Housen eka levy on vain jotain ihmeellistä. Everlastin hyvä flow, bilefiilis ja hyviä biittejä ja jotakin muutakin aiheita kuin ammuskelu. Enemmän hauskanpitoa. Pidin kovasti Everlastin äänestä, joka oikeastaan katosi House of Pain –aikojen ja sen sydärin jälkeen. Muistan jutelleeni Alkaholiksien takavuosien keikan jälkeen E-Swiftin kanssa, joka tuotti Everlastin Praise the Lord –biisin ja se sanoi, että kukaan ei tee niin paljon duunia biisien eteen kuin Everlast. Myöhemmin Alchemist selitteli samaa. Respectii se jätkä on aina saanut.

DJ Lethalin biitit on aina ollut sellaista mistä mä pidän ja olen äärimmäisen turhautunut, ettei miehen soololevy ole vieläkään tullut. Sitä on tehty kohta yhtä kauan kuin (Guns N’ Rosesin) “Chinese Democracya”. Limp Bizkitinkin levyillä oli jotain interludeja ja biisen lopussa olleita Lethalin biittejä, mitkä oli pakko samplata ja sitten vain luupata ja kuunnella. Tavoitteeni on saada DJ Lethal soittamaan johonkin Pelaajan tuleviin bileisiin.

Haastattelun toiseen osaan pääset painamalla tästä.

Teksti: Mikko Määttänen, mikko (at) syvallapelissa.com